Mulla ei ole syytä nousta aamuisin sängystä. Voin helposti maata täällä iltaan asti, sitten alan heräilemään, mietin mitä teen ja yleensä käyn korkeintaan lähi siwassa ostamassa vähän ruokaa.
Oon lähes 2 kuukautta lykännyt CV:n tekoa ja työpaikkojen hakua. Mulle on kamalan vaikeaa nousta, käydä sossussa tulostamassa tiliotteita ja täyttää hakemuksia.
Oon ollut taas jo pidemmän aikaa levoton, haluaisin karata. Irtisanoa asunnon, myydä kaiken ylimääräisen ja T'n tietokoneen, joka on mulla lainassa. Niistä mä saisin jonkinlaisen matkakassan aikaiseksi. Vaikka eihän se mitään hyödyttäisi, en mä pääse omaa päätäni pakoon. Tuntuu silti, että mikä tahansa olisi parempi kuin tämä mitä on nyt.
En mä ikävöisi moniakaan ihmisiä, jos lähtisin. Pärjäänhän mä nytkin lähes yksin. Välillä tuntuu, että T on mun ainoa kontakti muuhun maailmaan. Mä olen joko sen tai sen ja meidän yhteisten kavereiden kanssa. Omia kavereitani näen edelleen lähinnä baareissa.
Mä elän ihan omassa maailmassani, enkä välitä mistään. Koitan sysätä tunteita T'tä kohtaan syrjään, koska pelkään, että taas jompikumpi satuttaa toista.
Se sanoo tykkäävänsä, se jopa pyytää aamulla anteeksi, jos se on illalla kiukutellut turhasta. Oon koittanut niin paljon jäädyttää kaikki tunteet, koitin sitä jo Oopperan kanssa, koska tiesin, ettei siihenkään kannattaisi ihastua. Ei kehenkään kannata ja se on pelottavaa.
Kirjotuskin on sekavaa, kaikki on vaan pelottavaa, tunnotonta ja epämääräistä ja tuntuu, että toistelen vaan itseäni.
En ole edes välittänyt siitä, mitä olen suuhuni pistänyt. Tän pitäisi muuttua. Kebabbia, pitsaa, karkkia, pullaa, ihan kaikkea mitä mieleen on vaan juolahtanut ja yleensä tää kaikki silloin, kun olen T'n kanssa. Vihaan itseäni.

Mutta en silti ole menettänyt kokonaan toivoa.