Jos koskaan kotiin päästään, ketkä meistä ovat hengissä?

Kameralla hymyjä, ihmisiä, olutta, onnea.
Sen takana ihminen, joka ei ole enää mitään.
Viimeisenä lomapäivänä viesti
sori ei kerkee tänään
vie mukanaan mahdollisuuden, että tekisi ensimmäistä kertaa viikkoon jotain muutakin, kuin katsoisi telkkaria.

L tulee kotiin iltapäivällä ja se on paras hetki,
en ole enää yksin.
En pysty sanomaan sille mitään,
kokoajan on itku kurkussa,
en halua kertoa olevani yksinäinen.

En vaan pysty

I've been sick and tired of running

Mä huomasin sen vasta nyt,
sen mikä vaivaa.
Se on kun oma tila saa uuden määritelmän.
Kun et enää ikinä oo yksin,
et saa olla vaikka haluaisit.
Kuulokkeet päässä,
et kuule sitä mitä muualla asunnossa tapahtuu,
mutta tiedät, että on muita.
Eikä saa olla yhdessä yksin.
Lauantai oli ensimmäinen päivä marraskuun jälkeen,
kun oltiin L'n kanssa ihan täysin kaksin.
Miten paljon sitä voikaan kaivata ihmistä, jonka kanssa asuu?
Se alkaa vaikuttaa töihin, suhteeseen, kaikkeen.
Oon kokoajan varpaillani,
yhtä ärsykettä lähempänä täyttä romahdusta.

Jos olis se vanha Baloo,
se joka tanssii humalassa tuntemattomien kanssa.
Herää aamuisin oudoista kodeista,
oudoista sängyistä,
kuorrutettuna morkkiksella.
Walk of shame kotiin,
miettii, näkeekö kaikki,
mitä oot viime yönä tehnyt.
Mitä oot juossut karkuun.
Parantelis ehkä päivän
mut lähtis sit taas.
Bootycall jollekkin,
jolta tietää saavansa yöapaikan ja sylin,
kun ei kestä olla yksinäinen.
Tanssilattialla olut kädessä,
hymy huulilla, tuntemattomat tytöt ympärillä,
silmät kii ja olit yksin sen kaiken keskellä.
Eikä käy edes mielessä
että se olis ongelma,
vaikka ainoa hetki kun on elossa
on kun tuntee alkoholin virtaavan suonissa
ja muutut toiseksi.

Tiedän kuka haluan ehkä olla
ja tähtään siihen

Hyvä huonoksi muuttunut taas

Huono omatunto.
Se siitä tulee, kun kaiken pitäisi olla hyvin,
mutta
sitä tarpoo siinä samassa suossa kuin vuosia sitten,
vähän eri voimilla vain.
Eri tuella,
L joutuu liian usein todistamaan itkukohtauksia, jotka vaan tulee.
Ne yllättää mut itsenikin.
Se saattaa olla hellä kosketus, koira joka kävelee jalkoihin tai joku yksittäinen ajatus
ja mä räjähdän.
Joskus saan odotettua, että L lähtee Tralalaan kanssa ulos,
sit vajoan polvilleni maahan, itken ja ulisen sydämeni pohjasta.
Koitan selittää,
en ymmärrä tätä itsekkään.

"Pitäiskö värjätä hiukset mustaks?"
"Älä, tykkään susta tollasena"
-
"Anteeks, etten jaksanu tänään laittautua, vaan oon ollu ihan rähjänen"
"Ei se mitään, sä oot aina kaunis".

L on prinssi Dsiney elokuvista.

Kumpi meist on saalis ja kumpi on ansa

Monta tuntia koneella,
ihan päätöntä.
Katson sarjoja,
kun havahdun,
heijaan itseäni edestakas tuolilla,
mietin miksi olen näin.
Miks muhun sattuu taas,
miksen saa mitään tehtyä.
Muistan tän menneisyydestä,
taannun seitsemäntoista vuotiaaksi Balooksi.

Kaikki hyvin
muttei sisältä.

Soisit vaan sydämmelles äänen

Tuntuu, etten saa mitään aikaseks.

Katson netistä sarjoja, ihan vaan hömppää, että saan ajatukset muualle.

Rahatilanne on taas huono.

Olematon. 

Ja syyllisyys, että L joutuu maksamaan ruuat, koirien asiat ja kaiken. 

Tunnen itseni pieneksi lapseksi, L hoitaa mua, enkä mä osaa mitään. 

Yritän siivota, tiskata, pestä pyykkiä, tehdä kotitöitä, etten olis ihan turha.

Sit on päiviä niinkuin tänään, kun tuntuu, ettei vaan pysty. 

Pakenen niihin ohjelmiin tai kirjoihin tai mihin vaan.

 

Mä vaan oon tässä, vaikken oikeasti ole.

Mitä etsit rauhaton sielu

Se päivä on taas lähestymässä.
Juhla, kun toiset muistaa äitiä, kertoo tärkeydestä, leipoo kakun.
Töissäkin on alettu valmistautumaan, mietitään hyviä lahjaideoita.
Samaan aikaan mä mietin, kuka mun omani on.
Oli.
Treffattaisiinko me perjantai-iltaisin ja hiljennyttäisiin Vain Elämää:n ääreen vai pitäiskö se sitä turhana.
Käviskö se mun kanssa joogassa vai keksiskö meille jotain muuta.
Kuinka paljon me ylipäätänsä oltais tekemisissä.
Kertoisinko sille kaiken vai vaikenisinko.
Vaikeeta kirjottaa, koska tunnen itseni tyhmäksi aina tän aiheen kanssa.
Vaikeeta, koska tää äiti kateus kasvaa vuosi vuodelta.
Ja mä kerran itkin L'lle, ettei meidän lapset saa koskaan tuntea näin.

Ja mä haluan juosta, juosta kerrankin ihan oikeasti.
En lähteä, vaan juosta niin lujaa kuin jaloista pääsee.
Juosta tuonne metsään yksin.
Juosta tän olon pois ja saada tilalle jotain muuta.

You can always bring me down but I come around like a boomerang

Kaaduin viime viikolla,
löin pään ja selkää särki.
Onneksi mulla on maailman parhaat työkaverit
ja yksi niistä osti mulle mummopiikit kenkiin.
Enpä kaadu enää.
Kengät vuotaa, eikä oikein ole varaa ostaa uusia.
Rahat menee siihen, että pääsee liikkumaan.
Rakastan tankoa, renkaita ja kankaita.
Sattuu, mustelmia on keho täynnä,
mutta ne on kauniita.
Ehkä tää on uusi, terveellinen tapa satuttaa itseä.


Haluan myös vaa'an näyttävän jotain muuta

Party girls don't get hurt

Melkein puoli vuotta kun viimeksi olen kirjottanut.
Tavallaan olisi ollut paljon aihetta,
mutta jostain syystä ei.
En saa itsestä kiinni.
Käytän kaiken voiman töihin, remonttiin, liikuntaan, lukemiseen.
Kaikkeen, ettei tarvitse ajatella.
Haluaisin pyytää kaikilta anteeksi, mutta sitten taas en.
En halua enää pyytää itseäni anteeksi, oon tehnyt sitä ihan liikaa.
T opetti mut siihen.
Kaikki mitä teen on väärin ja kokoajan pitää olla
anteeksianteeksianteeksi,
enää en jaksa, enkä aio.
Alan vihdoin löytämään minut,
kaiken sen keskeltä miten muut on mut määritellyt.
Innostun asioista ihan eritavalla, nyt kun uskallan.
Mä haluan tehdä ja luoda, koska tiiän että osaan
ja jos en osaa niin sit vittu opettelen.
On jotain outoa päättäväisyyttä,
mutta samalla ihan järkyttävää surua ja sekaisuutta.
Nyt löytyisi sanoja vaikka pieneen romaaniin, kun saisin pään kasaan.
Oon täynnä ajatuksia, halua huutaa, rakkautta ja vihaakin.
Vaikka kaikki näyttää olevan kunnossa,
kyllä mäkin haluan, että multa kysytään
mitä sulle kuuluu

Yhteen puheluun käytän anteeksipyyntöni

Saattaisin puskee sadoittain saloja

Multa lipsahtaa salaisuus.
Tai no,
ei se salaisuus ollut, vain asia, jota en ollut uskaltanut kertoa.
Ja se lipeää huomaamatta ja melkein äänettömästi.
Miksi mä pelkäsin kertoa?
Pelkäsin sitä, mitä T olis sanonut
vittu sä oot tyhmä, siinähän maksat mokastas, oma vikas jos on aina rahat loppu.
Mut mitä mä oikeesti kuulin?
Ei oo totta, niin hienoa, oon niin ylpee että sait sen hoidettua.
Ja mä mietin,
mitä vittua mä pelkäsin?
Ei se pidä mua tyhmänä, se ei pidä sitä mun vikana ja sekin ihmettelee miksi pelkäsin ja häpesin niin paljon kertoa.
Mä maksan toisen virheestä ja L on mun tukena ja se on ylpeä.
Kerroin eilen ja tänäänkin se on vielä hehkuttanut, kuinka hienoa.

Pitää unohtaa pelko

Minä saatan ajatella itsenikin tainnoksiin

Välillä vaan on näitä päiviä,
kun ei voi keskittyä lukemaan, katsomaan sarjoja, edes musiikki ei tunnu miltään.
Mä vain
olen,
ihan kuin ympärillä olis halkasijaltaan useemman metrin kokonen kupla, joka sulkee mut elämästä.
Ja ihan oikeasti ympäröi tyhjyydellä.
Katson, mutten näe, kuulen, mutten kuuntele, kosken, mutten tunne.
Samuli Putro soi, se on sopivan pois vievää, vaikkei tunnukkaan.
Se ei mene ihon alle, niinkuin yleensä.

Alotin myös ohjatun liikunnan, joka tuntuu omalta, vaikka onkin rankkaa, vaikka meinasin pyörtyä ensimmäisellä tunnilla.
Keskitän kaikki voimani siihen ja kiroan, että se on vain kerran viikossa.
Yksinäisyys onneksi katoaa kun työt alkaa.
Tai ei katoa, mutten ehdi ajatella sitä.
Sitä murskaavaa tunnetta, kun tuntuu, ettei mulla ole elämässä muuta kuin L ja Tralala.
Väillä mä olisin valmis antamaan mitä vaan, että olisi joku, jonka kanssa käydä kahvilla ja vaikka puhua säästä.
Viettää puoli tuntia toisen kanssa, saada puhelu tai viesti.

Miten ihmiset saa ystäviä