Maailman suurin virhe jatkuu.
Mä oon ollut viikonloput T'n luona, viikolla se käy satunnaisesti töiden jälkeen mun luonani ja joskus tulee yöksi.
En todellakaan tiedä mitä teen. Tavallaan tää tuntuu hyvältä, niin tutulta ja turvalliselta, mutta en tiedä onko se sitä, mitä mä haluan.
Ajattelen Oopperaa ja sitä intohimoa mitä meillä oli. Kuinka ajatus sen kosketuksesta tai suudelmista sai mut vielä päivienkin jälkeen värisemään. Mun on vaikea kuvitella, että T'n kanssa tulisi koskaan niitä 'mun on pakko saada sut heti nyt tässä' -hetkiä.
T'n kanssa meillä on nyt säännöt, ei tapailla muita, muttei myöskään kerrota vielä kenellekkään meistä. MEISTÄ, musta tuntuu, etten vielä ole valmis elämään me-sanan alla.
Mun on oltava minä, saada pitää hauskaa, ilman, että toinen on mun joka liikkeestä mustasukkanen.
En tiedä, mun on myös katsottava mitä tässä tapahtuu, koska kuitenkin välitän siitä, mutten ikinä halua palata entiseen.
Ooppera laittoi sunnuntaina viestiä muutama minuutti sen jälkeen, kun T oli sulkenut oven perässään. Se halusi nähdä, mutta kieltäydyin. Olisin kieltäytynyt ilman T'täkin, vaikka nautin Oopperan seurasta, en ole mikään seksilelu, joka ilmestyy paikalle, silloin kun toista sattuu huvittamaan.

Ja mä syön taas. Mä vihaan olla näin suuri, mutten osaa enää laskea kaloreita, vaikka koitin. En osaa, enkä pysty.
En pysty lopettamaan syömistä, vaikka mulla ei ole ollut rahaakaan pitkään aikaan, jostain sitä ruokaa ja herkkuja vaan ilmestyy.
Voisko joku muistuttaa kuinka tää toimii? Antakaa mulle motivaatiota.