Kaipaus

Oon hukannut mun sanat taas.
Toisaalta oon superonnellinen, oon L'n luona ensimmäistä ja tapasin sen isän eilen.
Jännitti, mutta onneksi turhaan.
Toisaalta taas on kurja olo, kun kuulen, että J'tä ahdistaa taas.
Ja sitten ei olekkaan enään niin kurja olo, kun kuulen, että viestin välityksellä sain hymyn sen huulille.
Tästä on tullut näköjään mun tärkein tehtävä.
Pari postausta sitten puhuin, kuinka syömishäiriö kiusaa mua silloin tällöin huutamalla mun päässä ja sanomalla kuinka olen lihava. Keskiviikkona isä heitti mut kotiin, matkalla se kysyy onko sulle tullu vähän massaa lisää ja mä taistelen kyyneliä vastaan, oon ällöttävä, liian suuri, liikaa.
Se koitti ontuvasti paikata sanojaan, mutta turhaan, vahinko oli jo tehty.
Painan nyt saman verran kun 16-vuotiaana, silloin kun aloin vähentämään syömistä, koitan olla ajattelematta, joskus onnistun, useimmiten en.

Ihan kun en tajuaisi sitä itsekkin, kun olen lähdössä ulos, poden vaatekriisiä, eikä yhdetkään farkut mahdu jalkaan ja vihaan itseäni. 

Työnnän farkut kaapin perälle ja päätän olla kokeilematta niitä taas seuraavaan kuukauteen, itketään sitten taas uudestaan.
Tajuan vasta nyt, kun nään sanat tekstikentässä, että keskiviikon jälkeen oon syönytkin huonosti, mutta oon tehnyt sen ihan tiedostamatta.
Aamulla hiippailin keittiöön tekemään aamupalaa, leipien ollessa valmiit mun silmissä alkaa sumenemaan, jalat tärisee ja heikottaa. Istun hetkeksi lattialle, oksettaa, mutta nousen, syömisen jälkeen helpottaa.
L katseli yksi päivä mun käden arpia, silitti hiljaa ja katsoi mua jotenkin surullisesti hymyillen, mutta se ei kysynyt, enkä mä selitellyt.

Ehkä mun olo tulee vähän paremmaksi kun L tulee kotiin, kaappaa mut syliin ja hellii suudelmin, sanoo seksikkääksi ja kertoo rakastavansa