Eilinen huono päivä muuttui kokoajan vain paremmaksi, kohdaten huippunsa aamuyöllä kellon lähennellessä viittä.

Monta jaksoa Breaking Badia, ajelua, muutama olut, stand up-DVD, baari ja se ikimuistosin kotimatka.
Ajelu oli hauskaa taas pitkästä aikaa, minä, veljeni ja sen kaveri sanotaan nyt vaikka Peikko oli kuskina. Se tykkäs popittaa Robinia niin, että mulla soi Boom kah vieläkin päässä.
Myöhemmin mä lähdin Peikon kanssa baariin kahdestaan, koska veljeni ei jaksanut huonolta ololtaan.
Baarissa mä en ollutkaan enää niin tunnistamaton kuin aina olen luullut, yksi tunnisti ja vilkutti hymyillen röökikopissa, toinen ei tunnistanut ennenkuin kävin esittelemässä itseni ja siitäkös ilo syntyi.
Kumminkin kaikista suurinta iloa ja riemua mä koin kotimatkalla. Me lainattiin Peikon kanssa lukitsematonta polkupyörää ja mä hyppäsin tarakalle.
Minkään levyset tiet ei meinannut riittää mun humalaiselle kuskilleni ja mä pelkäsin ja nautin kyydistä samaan aikaan. Jouduttiin pysähtymään muutaman metrin välein, sillä Peikko meinasi ajaa milloin mitäkin päin; pysäköityä autoa, ojaa tai lyhtypylvästä.
Jossain vaiheessa me hylättiin pyörä, sillä tultiin siihen lopputulokseen, että kävellen päästään ainakin puolet nopeammin. Matka keskustasta ei oo koskaan tuntunut niin lyhyeltä.
Me pysähdyttiin risteykseen polttamaan vielä tupakat ja heittämään humalaisten huulta, ennen kuin jatkettaisiin eri suuntiin.
Se kertoi, kuinka mukavaa oli olla mun kanssa liikenteessä, koska en ollut perus nainen, vaan sopisin enemmän jätkäporukkaan. Mä oon aina ollut yksi jätkistä, mutta jotenkin Peikon suusta se tuntui erityisen hyvältä kuulla ja hymyilen vieläkin.
Ennen eroa, se halasi mua. Vähän liian pitkään ja vähän liian tiukasti, mutta en jaksanut välittää. Mä melkein odotin jo suudelmaa, kun me välillä irtauduttiin halauksesta ja vaihdettiin vielä muutama sana ja se veti mut takaisin, mutta sitä ei koskaan tullut.
Ei se mua jäänyt harmittamaan, se olis voinut olla outoakin, mutta periaatteessa, 
miksei?