Ja käsikädessä kuljemme keskusvankilaan

Mä pelkään.
Mä pelkään niin paljon, paljon enemmän kuin ennen.
Musta tuntuu, että odotan nykyään vain syytä tehdä itselleni jotain.
Tahdon täältä niin kovasti pois.
Vaan yksi ihminen voi antaa mulle syyn siihen, mutta mä toivon, että se silti jaksaisi mun kanssani.
Päivä päivältä musta vaan tuntuu, ettei se välitä musta enää yhtä paljoa.
Mä kyllä rakastan sitä niinkuin ennen, tahdon olla sen lähellä ja viettää aikaa.

Itkuinen puhelu isälle.
"En jaksa enää mitään, en mene huomenna terapiaan, en jaksa koulua tai töitä. Haluan taas vaan pois."
Sovittiin että soitellaan huomenna uudestaan ja katotaan mikä fiilis sillon.

-------------------------------------
^ Tuo teksti on kirjotettu tiistaiyönä.
Keskiviikkona kävin hakemassa sairasloman, syynä masennus.
Tiistaiyönä, mä jotenkin romahdin.
Sen jälkeen on tullut muutamia hyviä hetkiä, mutta enemmän niitä huonoja.
Mä olen niin täynnä mustasukkaisuutta ja ahdistusta, etten tiiä enää mitä tehä.
T'n käsi A'n polvella, jotenkin niin rakastavasti.
Niillä on kahdestaan niin hauskaa, A saa sen nauramaan.
Ne puhuu musta ja A'n poikaystävästä X'stä.
T väittää niiden puhuneen kokoajan vain X'stä, mutta kuulin A'n selvästi sanovan
"varsinkin nuo kaksi tossa".
Mun sydän pyrkii kurkusta ulos ja luulen hapen loppuvan.
Mä kysyin T'ltä yksi ilta, että lupaahan se jättää mut jossei se enää rakasta mua.
"Sähän tappaisit ittes"
Kiitos, musta tuntui, että toi on ainoo syy miksei se oo vielä jättänyt mua.
Siinä olis mulle syy.
Tai ehkä, jos se jättäisi mut, mä ottaisin äkkilähdön johonkin.
Amsterdam, Lontoo, Pariisi.
Rahattomana sinne, ehkä yrittäisin saada jotain töitä ja sitten jatkaa matkaa taas eteenpäin.
Haluaako joku mukaan?

Haluan johonkin turvaan itseltäni.