Kaikki on jotenkin nurinkurin, väärin.
Mä olen sekasin, samaan aikaan onnellinen ja kamalan surullinen, haikea, ehkä vihanenkin.
Luin muumi kirjaa ja kaipasin Hippiä, asiat oli sellasia mitä se olisi voinut selittää.
Mulla on ikävä sen filosofisia juttuja, vaikka aika harvoin ymmärsin tai edes yritin.
Ne oli usein liikaa mulle, pää on liian helppo sekottaa.
Sen seura rauhottaa, sen ääni on matala ja puhe hidasta, kaikki hidastuu.
Käytiin siellä joulun jälkeen L'n kanssa, lämmin olo, on ne rakkaita.
Kaipaan sitä kaupunkiakin niin paljon, se oli koti, turva ja piilo samaan aikaan.
Sitä mä kaipaan, piiloa.
Tunnen itteni jotenkin liian näkyväksi tällähetkellä.
Pelkään että ne puhuu, joku kertoo kaikki salaisuudet, kaikki mitä oon paljastanu, kun oon kertonut olevani heikko ja rikki.
Ne nauraa, pitää säälittävänä, typeränä, lapsellisenakin.
Onneksi on Tralala, joka käpertyy öisin viereen, kun L on matkoilla.
Aamulla kun avaan silmät ja se huomaa, sen häntä heiluu villinä ja se hyppää kainaloon pyörimään.
Aamut on nykyään jopa siedettäviä, saan nukuttua melatoniinin avulla, toisaalta sen takia unet on lisääntynyt ja ne on jopa entistä häiriintyneempiä kuin ennen.
L on rakkaus, se kohtelee mua ihan erilailla kuin kukaan ennen.
Sen seurassa saan olla minä, ihan täysiä vaan minä, ei tarvitse varoa sanoja tai tekoja.
Ei kukaan muu herää aamuyöstä ja laula sulle unissaan pätkää Bohemian Rhapsodysta ja käy takasin nukkumaan.
Vaikea olla aloillaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti