Mentiin viettämään iltaa, luulin, että paikalla olis se sama porukka kuin aina.
Oven auetessa, mun verkkokalvolleni piirtyy kuva L'n exästä.
Suusta pääsee ääneen, mutta lähes kuulumattomiin jäävä ei vittu.
Mennään sisälle, olen hiljaa, vaivaantunut.
Mun piti piristää J'tä, mutta tilanne tekee siitä mahdottoman.
J huomaa mun olevan vaisu, se laittaa facebookissa viestiä, kysyy mikä on, vie mut röökille ja puhuu.
Mä koitan kertoa, mutten pysty kaikkea, käännän puheen siihen.
Onhan mulle tärkeää miten se voi, unohdetaan nyt vaan mut.
Myös H sanoo myöhemmin mun olleen ihmeen hiljanen tänä iltana, naurahdan vain ja heitän asian leikiksi.
Me nähdään liian usein, ei ole uutta kerrottavaa. 
Autossa L kysyy miksi olin niin poissaoleva, masentuneen näköinen.
Kysyy, tiedäthän, että mulle voit kertoa mikä painaa ja mä nyökkään, mutten kerro.
Aloin vertaamaan itseäni L'n exään.
Niillä on samat haaveet asunnosta, ne osaa ja pystyy säästämään, toisin kuin mä, joka oon ihan kusessa raha-asioitteni kanssa.
Enkä mä tiedä kuinka osaisin ostaa asuntoa, kyllä mä joskus vielä haluan, mutta on niin vaikea asettua mihinkään muutamaa vuotta pidemmänksi aikaa.
Sillä exällä on ajokortti, mulla ei ja L haluaisi että ajan sen, mutta en aio.
Niillä olis hauskaa yhdessä, on meilläkin, mutta mitä jos niillä olisi hauskempaa.
Mitä jos ne sopisi toisilleen paremmin.
Mitä jos L kaipaa sitä? 
Alkuun tää ei ollut näin pahaa, kun me ei asuttu yhdessä.
En ottanut stressiä muista, en existä enkä mistään.
Mutta nyt
Mä tiedän mitä on asua yhdessä ja joutua jätetyksi ja petetyksi.
Eikä välttämättä siinä järjestyksessä.
Kumpi pitää asunnon vai muuttaako molemmat uusiin, tavaroiden jako ja särkynyt sydän.
Eikä kukaan mulle enää vuokraisi, kuka haluaa luottotiedottoman vuokralaisen, jolla on koira, eikä varmuutta töiden jatkumisesta.

Tuolla se kuitenkin tekee minttukaakaota mulle, mutta silti.
Oon niin epävarma itsestäni ja siitä, että olenko tarpeeksi. 
Rakastan niin saatanan lujaa ja pelkään.
Mä vaan pelkään.