Ei, en puhu kellekkään, paitsi ehkä itselleni

Väsyttää

Ei kiinnosta

Kaikki on ihan sama

Kuullostaa niin tutulta, siltä mitä joskus oli. 

Jotain onnistun aina tekemään tai sanomaan. Tai jätän tekemättä.

Se jonka kanssa on naurettu niin monet naurut, itketty, lohdutettu toisiamme, jaettu ties mitä salaisuuksia, me tapellaan kokoajan ja se käy niin voimille.

Työnnän sen pois, kuten kaikki muutkin tavalla tai toisella.

Oli K, sit oli Koivu, ketähän muita siellä välissä. Kaikki joiden kanssa on vietetty enemmän aikaa kuin muiden, jotain mä teen väärin. 

Ehkä musta ei vaan ole ystäväksi. 

Ja mä olen turhaan tympeä L'llekin.

Istun hiljaa sohvalla, koitan lukea tai tehdä jotain, ettei tarvitse puhua.

Pelkään, että sanoisin sillekkin pahasti, kun oon vihanen. 

Enkä ymmärrä sitäkään. Miksi se jaksaa mua?

Katson peiliin ja nään vaan liikaa. Liikaa mua, pyöreää, pehmeää.

Pidättelen itkua, kun se halaa, koittaa piristää ja haluaisin vaan pyytää itseäni anteeksi, vaikkei sitä kuulemma saisi koskaan tehdä, se oli Oopperan opetus.
Tralala vetää lenkillä, L'llä menee hermot.
Ja mä vain haluaisin pyytää anteeksi, että tunkeuduttiin sen elämään.
Että mä toin Tralalaankin sen vastuulle.
Anteeksi.

Ehkä mä vähän kaipaan kipua