muutto, lävistys, uusi poikaystävä, koira, työ-tai koulupaikka,
mietin aina mitä äiti olisi mieltä mun valinnoista.
Tunnen itseni säälittäväksi kun puhun siitä,
tuntuu typerältä haikailla jonkun perään, joka on menetetty 15 vuotta sitten.
Tai siitä kateudesta mikä mussa herää välillä, kun nään muita äitiensä kanssa.
Harvoin mä puhun siitä, siksi kirjotan, mutta sekin tuntuu välillä väärältä.
Tekisin mitä vaan, jotta muistaisin sen äänen, tuntisin tuoksun tai kosketuksen iholla.
Mitä se sanoisi mun levottomista jaloista, seikkailuista, miten se neuvoisi mua.
Voin kuvitella sen nauravat kasvot ja lyhyet vaaleat hiukset, kuinka ne hohtais kohdatessaan auringon.
Ei happikonetta, ei peruukkia tai huonoja oloja, vaan terve, kaunis äiti.
Jostain syystä mulla tuli viimeyönä mieleen se hetki, kun äiti ja isä istutti mut ja veljen sohvalle.
Muistan että olin ilonen ensin, pieni ihmetys että mitä nyt tapahtuu, vanhemmat tosi vakavina.
Ne kertoo ettei äiti ehkä enää elä kauaa, eikä me ehkä edes ihan tajuttu sitä kunnolla, mutta kyllä me itkettiin.
Jälkeenpäin on mielessä, kuinka vaikea on ollut kertoa tuollaista 6 ja 7-vuotiaille lapsille.
Sitten tuli se yks iltapäivä, meistä oli niin kivaa kun mummo haki meidät hoidosta,
mutta se oli hiljanen ja itkunen.
Kotiin päästessä meille kerrotaan
Äiti on nyt mennyt taivaaseen
Hyvää syntymäpäivää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti