Se halaa ja sanoo rakastavansa mua just tälläsenä kuin olen ja voin vaan ihmetellä kuinka oon saanut tuollasen ihmisen mun vierelleni.
Ehkä mä salassa vähän itkinkin, mutta vaan onnesta, on outoa että mua rakastetaan noin vilpittömästi.
Pelkään välillä puhua L'lle vaikeista asioista tai välillä helpoistakin, en kehtaa edes näyttää taulua, jonka maalasin viime viikolla. Siellä se on yhä vaatekaapissa piilossa.
Jotenkin pelkään, että se reagoisi samalla tavalla kuin T, en kestäis sitä pilkallista naurua.
Tuskin se niin tekis, mutta silti. Oon niin jumahtanut kaikkeen mitä T teki ja sano tietyissä tilanteissa, sai mut tuntemaan itteni niin arvottomaksi.
Tänään mä heräsin ahdistuksen vallassa.
Eläinlääkäriin olisi pitänyt soittaa enkä pystynyt tarttumaan puhelimeen, pitäisi käydä pankissa hakemassa tiliotteet, vaikka tuskin tulen edes saamaan ens kuussa rahaa, vuokra jää L'n vastuulle, enkä haluais tehä sitä sille, vanhalla asunnolla pitäis käydä tekemässä loppusiivous, tuntuu etten ikinä pääse sinne ja pitäisi myös soittaa entiselle vuokranantajalle, mutta sekin on niin helvetin vaikeaa.
Ja mä haluaisin vain nukkua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti