Mä tunnen olevani kotona, vaikka olen kaukana siitä paikasta, joka virallisesti on mun koti. Tavallaan kivaa olla baarikutsujen ulottumattomissa ja rentoutua maalla.
Eilen käytiin tuolla pilkkopimeässä koko porukan voimin lenkillä ja se oli ehkä yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Tie oli ainoa, joka näkyi vähän vaaleampana kohtana, sait kuvitella käveleväsi missä vain.
Ja juuri kun olin saamassa syömiseni kuriin, me tullaan tänne ja ei muuta tehdäkkään kuin syödä. Mulla ei ole itsekuria sanoa ei, kun edessä on suolaisia piiraita, pizzaa, jäätelöä ja erilaisia karkkeja.
Täällä on liikaa aikaa ajatella ja haaveilla. Ajatukset on tietysti suurissa määrin ukissa, joka tänään vietiin sairaalaan ja huomenna on edessä leikkaus. Kaikki mahdolliset hyvät ajatukset ja rukoukset siis sinne.
Ajattelin tänään jo sitäkin päivää, kun pääsen vihdoin kotiin. Aion ottaa pitkän suihkun ja laittaudun vain sitä varten, että Ooppera saa riisua mun huolella valitut vaatteeni ja heittää ne mytyksi huoneensa lattialle. Sekottaa mun kampauksen ja aamulla edellisillan laittautuminen näkyy enää sotkuisena meikkinä naamalla.
Mutta sinne on aikaa ja kerkeän varmaan ajattelemaan kaikki mahdolliset asiat, joita sille voisin sanoa tai jättää sanomatta, tehdä tai pyytää tekemään.
Kehrään ajatuksissani.

Se mies on yhä täysi mysteeri mulle.