Mä tulin eilen kotiin ja siitä asti olen ollut ahdistunut.
Tajusin yhtäkkiä kuinka vähän ihmisiä mulla täällä on. Yhden pariskunnan luona olisin halunnut käydä, mutta niille ei sopinut.. Jos niitä ja Oopperaa ei lasketa, mulla ei ole täällä enää melkein ketään, kenen kanssa olla selvinpäin. Vaikka en Oopperaakaan ole kyllä nähnyt yli viikkoon, saa nähdä, näenkö enää ollenkaan.
Mies numero 2 (pakko antaa tällekin ehkä nimi; Kettu) soitti mulle äsken ja pyysi sunnuntaioluille, mitä muutakaan mä voin kuin suostua.
Romahdin tänään, ajattelin mun kavereita, niitä nykysiä ja niitä, jotka on mut hylänneet, perhettä, Oopperaa, elämää yleensä, syömistä ja tätä kamalaa kehoa ja yhtäkkiä huomasin, kuinka muutama kyynel karkas silmäkulmasta. Siitä on aikaa kun viimeks itkin ja ehkä se vähän helpotti, vaikka kestikin ehkä puoli minuuttia. Tuntuu, että koko viimesen viikon oon vaan taistellu kyyneliä vastaan ja nyt ne purkautui.

Ukki tosiaan oli leikkauksessa maanantaina, se oli osottautunu oletettua vaikeammaksi.
Keskiviikkona mummo tuli kotiin töistä tuntia normaalia aikasemmin, koko talo hiljeni, kun se meni huoneeseensa isän kanssa juttelemaan. Ukin munuaiset oli lakanneet toimimasta kokonaan.
Nyt odotetaan, on vielä mahdollista, että munuaiset alkaa sen verran toimimaan, että ukki pääsee kotiin ja käy muutaman kerran viikossa sairaalassa hoidoissa.
Se on vahva mies ja mä luotan, että kaikki menee hyvin.
Mua vaan jännittää, miten mummo jaksaa olla yksin tän ajan, kun ukki on sairaalassa. Meidän huoneet oli vierekkäin ja mä kuulin miten se öisin huokaili ja pyöri sängyssä.
Mua sattui ihan liikaa.