Jotenki ollu viimeset kuukaudet niin onnellinen, että oon unohtanut melkein miltä tuntuu olla surullinen.
Eilinen oli kamala, nuokuin melkein kokopäivän, sama on jatkunut tänäänkin, mistä tätä väsymystä riitää.
Tihrustin itkua vähän väliä, kuiskin ikävääni koiran turkkia vasten.
Mustelma rinnassa, muistona jostain intohimosesta, on yhä outoa tuntea itsensä halutuksi.
Pelkään niin paljon etten riitä, vaikka tavallaan tiedän, että kelpaan, mutta syytän T'tä.
Se sai mut tuntemaan itseni arvottomaksi ja tuntuu kuin olisin sitä edelleen.
L pitää mua tärkeänä, se sanoo kauniiksi krapula aamuna kun hiukset on pystyssä, takaa aivan takussa ja meikit pitkin poskia.
Se rakastaa mua, mutta mitä jos en ole silti tarpeeksi.
Otan silti riskin, sillä rakastan enemmän kuin koskaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti