Mun taivas olis kaunis. Siellä olis hyvä olo ilman huumeita, niitä ei olis ollenkaan. Ei olis pelkoja, enkä mäkään siis joutuis pelkäämään, että joku siirtyy vahvempiin aineisiin.
Siellä ois aina hyvää ruokaa; lohta, kakkuja, pasteijoita, pullaa, kaikkea niin paljon kun vain jaksaa syödä, eikä kukaan lihois.
Sanat kalori, rasva ja sokeri ois ihan tuntemattomia. Samoin kuin suru,viha, pelko, ahdistus.
Ei kaikki olis täydellistä, muutenhan olis tylsää, muttei tällästä hulluutta.
Siellä mulla olis perhe, musta tuntuu, että oon jäänyt niin paljon kaikesta paitsi ilman äitiä.
Siellä ei olis sairauksia, eikä kissoja, jotka kusee sun lempikirjan päälle. Siellä vois olla hyvä olo.


Luulin et meillä on mennyt nyt ihan hyvin. Ei olla tapeltu niin pahasti ko aiemmin ja mua on haukuttu vähemmän(vaikka tiedostan edelleen olevani laiska paska). Mut kokoajan mä odotan, et joku muuttuu. Viimeks oli myös näin. Ensin luulen et menee hyvin, seuraavana päivänä toinen haluaa tauon ja mä oon sirpaleina.
Nyt mä oon jo melko varma, että kun mä muutan täältä pois, mä lähden yksin. T'tä ei kiinnosta, se taitaa edelleen haluta sen toisen. Ja vielä kun kuulin, että sillä toisella ja sen poikaystävällä menee huonosti, jos ne eroaa T sanoo mulle samantien hyvästi.
Mut senhän mä oon tavallaan kokoajan tiennyt, vielä en tiedä, kuinka pahasti mä tälläkertaa hajoan.