Pako

Mä olen taas kamalan surullinen. Sanoin vahingossa vääriä sanoja, ei pitänyt tuottaa toiselle pahaa mieltä. Sanoin myös yksi päivä vahingossa ne kolme sanaa, ehkä ne sanottiin mulle takaisin, vai oliko se vain salaisuuden luomaa harhaa.
Mietin, että miksi olen yksin. Mitä mä tein, että T lähti meidän asunnosta. Miksi se jätti mut yksin, nyt olen kusessa, eikä kukaan voi auttaa.
Vaikka rakastan T'tä (vaikka kuinka taistelin vastaan), sekään ei ymmärrä, eikä se oikeastaan tiedä, koska en kerro. En tahdo kertoa, että olen kussut kaiken. Mä olen helvetin huono nainen, jonka pitäisi osata käyttäytyä kuin aikuinen.
Eikä mulla ole enää muita kuin se. Kaikki muut on sen kavereita, ei kukaan niistä mun kanssani halua olla. Ennen oli K, mutta se ei sano mulle enää sanaakaan. Eikä se edes pitäisi nykyisestä minusta tai edes nykyisestä T'stä, koska me käytetään ja K vihaa sitä.
Ehkä mä rupean käyttämään enemmän, ehkä se on tässä vaiheessa viimeinen keino paeta todellisuutta. Ja mä en halua mitään muuta tällähetkellä, kuin paeta. Juosta niin saatanan kauas, ettei ongelmat saa kii.

Mä en pelkää kuolemaa, toivon vaan, etten joudu tekemään sitä itse