Mun kuollut ruusupuu kukkii kun sä tuut.

Mä mietin usein, mitä jos olisin mennyt kuitekin osastolle?
Mulla on nyt sellanen olo, että voisin haluta sinne.
Mä en välitä työharjottelusta, jossa en ole ekan päivän jälkeen käynyt, en koulusta, en tulevaisuudesta.
Millään ei ole mitään väliä.
Paitsi T'llä.
Se jaksaa pitää mut jotenkuten järjissäni, vaikka toisaalta välillä se on se syy
miksi sekoan.
Aikoja sitten se löysi mun veitseni, piilotti sen.
Mä rakastin sitä sen vuoksi, vaikka se piilotti sen liian helppoon paikkaan.
Oon romahtanut niin usein sen edessä.
Se kysyy mikä mulla on, enkä koskaan tiedä.
Ehkä mä vihaan itseäni, ehkä mä stressaan asunnosta, ehkä mä tahdon lopettaa koulun.
Ehkä mä unelmoin tulevaisuudesta, johon T kuuluu ja pelkään, ettei se tahdo samaa.
Ehkä mä välillä ajattelen T'tä huumeena ja mulla on riippuvuus, josta tahdon eroon.
Ehkä tää kaikki on vaan loputon oravanpyörä, josta en pääse pois.
Tai ehkä mä pelkään, ettei mua oo luotu elämään.
Vai enkö vain halua olla kahlittu ?