Me kaikki halutaan et pedot pysyy poissa

Mä olen kulkenut omituisessa sumussa viime perjantaista lähtien.

Pelännyt jatkuvasti Pojan puolesta, nähnyt painajaisia ja hereillä ollesakin, kuva siitä makaamassa lattialla hengittämättä täyttää tajuntani vähän väliä.
Näin sen tiistaina, enkä voinut lakata hymyilemästä.
Se oli ihan savuissa, mutta mä olin onnellinen, että se oli kunnossa.
Aamulla heräsin sen vierestä, enkä olisi halunnut lähteä.
Oli pakko kuitenkin, mulla oli terapia, jota olin odottanut perjantaista saakka.
Turha käynti, mun tekisi mieli lopettaa koko terapia.

Poika soitti mulle tänään ja pyysi mua sen luo.
J kuulemma haluaisi mut sinne.
Mitä helvettiä?
Mutta oli hienoa kuulla sen ääni ja saada taas tietää, sen olevan ok.
Ja meinasin itkeä ilosta, kun joku halusi mut seuraan.
Yleensä tuntuu, että tuppaudun mukaan, kukaan ei koskaan pyydä mua, vaan minä kysyn, että voinko lähteä mukaan.
En kuitenkaan voinut lähteä sinne, sillä isä tuli luokseni.
Sovittiin, että nähdään huomenna.
Tänään olen onnellinen.