Aamulla mua tuijottaa peilistä 160cm pitkä
ja n. 65kg painava tyttö.
En tunnista itseäni, en mä tältä tahdo näyttää.
Päätös päivän ruuista helpottaa vähän,
puen päälle ja hyppään loskakeliin liukastelemaan.
Viimeinen kerta terapiassa,
johan siellä käytiin jo lähes 2vuotta,
saan lahjaksi pienen satukirjan.
Vasta kun suljen oven takanani,
tajuan, etten palaa enää.
En puhu sille ihmiselle enää,
en valehtele, että hyvin menee, ei ahdista enää.
En kerro enää totuuksiakaan,
ei me nähdä enää.
Mutta eihän se minua haittaa,
mulla on T ja muita ihmisiä,
jotka huolehtii.
Tänään mä olen onnellinen,
inssi meni eilen läpi,
vaikken olisi ikinä uskonut,
eikä kukaan muukaan.
En olekkaan niin paska kuin luullaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti