Kello on 5:15
ja aivastelen.
Liian monet yöt on mennyt ajellessa,
aina kotona viisi aamuyöllä.
Eilen naurettiin,
siitä pikkukiposta tippui putki
ja X sai autoonsa ralliäänet.
Pelkään koulun alkua,
matematiikka alkaa ja tiedän etten osaa.
En osaa muutakaan,
olen takapenkkiläinen,
lintsari
ja joskus häirikkö,
vaikka yritän olla olematta ollenkaan.
Päivät on olleet kylmiä,
pelkään, loppuiko kesä jo?
Mitään ei saatu aikaseksi.
Viikko sitten oli pikareissu savossa,
vielä pikaisempi visiitti sillä yhdellä ihanuudella,
joka on mulle kauan ollut tärkeä,
jota en enää tunne samoin kuin ennen.
Häpeä sen torttusi kanssa!
Nämä päivät,
ne menee
kun en jaksa nähdä ketään.
Käperryn T'n kainaloon
ja toivon sen lämmön kestävän ikuisesti.
En muista
koska viimeksi olisi ollut normaalia.
Poikakin on taas täällä
ja näen sitä liian usein,
se katsoo mua uteliain silmin,
vaivihkaa.
Mua hymyilyttää
ja jostain syystä tahdon näyttää sille
että mulla menee hyvin,
vaikkei aina menekkään.
Ja mua inhottaa,
kun läheiset ihmiset puhuu T'stä pahaa.
Se ei kuulemma ole reilu mulle
ja muuta paskaa.
Kukaan ei ole nähnyt sitä puolta,
kun se lohduttaa mua,
silittää hiuksia
ja saa mut nauramaan.
Samalla kun itse suljen silmäni
niiltä tiuskaisuilta,
lohduttamatta jättämisiltä
ja luurin korvaan iskemisiltä.
Kuinka voisin tuntea enää ketään,
kun en muista itseänikään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti