19.8.2010

Kävin moikkaamassa mun exääni.
Sitä entistä kaupunkia, sitä jossa asun 9 tuskaista vuotta, enkä koskaan voinut kutsua paikkaa kodiksi.
Se vihaa mua, mä vihaan sitä.
Ensimmäisen neljän tunnin jälkeen mä tunsin oloni jälleen ulkopuoliseksi.
Siellä mä olen aina ollut ulkopuolinen, en koskaan kuulunut mihinkään.
Mä olin siellä 36 tuntia, sitten juna kutsui.
Mun oli pakko päästä pois, koti-ikävä iski.
Tulin kotiin keskiviikkona aamupäivästä ja tunsin todellakin tulleeni kotiin.
Vastassa mua oli uniset T, sekä TK.
Mä en ollut ilmottanut niille tulostani ja ne näyttivät aidosti iloisilta mun paluustani.

Mun mielessä kaikuu Riikan sanat.
Toinen voittaa, toinen häviää ja kukapa tahtois hävitä tahallaan?
Yhtäkkiä mä pelkäänkin häviämistä, koska mä taidan olla rakastunut.
Ihmiset sanoo, että me T'n kanssa sovitaan hyvin toisillemme, enkä väitä vastaan.
Mä nautin sen seurasta, se osaa tehdä mut onnelliseksi.
Katsoin meitä peilistä ja me näytetäänkin ihan hyvältä yhdessä.
En voisi pyytää enempää.

"Baloo, oletko sä raskaana?"
Mun entinen isäpuoleni kysyi hiljaa.
Olenko mä todella lihonut niin paljon?
Mua ahdistaa ja mä tahdon entisen takaisin.
Sen, kun osasin laskea kalorit ja ajatella järkevästi.
Ehkä mä opin vielä.